Vaikeneminen on muuri – puhuminen pitää parisuhteen koossa sairaudenkin aikana

Kolme tärkeintä vinkkiä, kun syöpä astuu osaksi parisuhdetta: Puhukaa. Puhukaa. Puhukaa.

Kirsin ja Markon suhteessa syövästä uskalletaan puhua. Kirsi (51 v.) muistaa kuitenkin sairauden alkuvaiheen, kun purskahti itkuun Markon kertoessa lapsille, että Kirsillä on syöpä. Ensimmäinen reaktio itkun rinnalla oli täyskielto: et käytä syöpä-sanaa!

– Olin juuri saanut diagnoosin ja se sana tuntui niin kamalalta. Mutta kun sanaa alkoi käyttää ja asiasta puhua, tuli sen kanssa sinuiksi. Uskallan puhua syövästä ääneen. Se auttaa kohtaamaan myös muita ihmisiä. Syöpä on olemassa, sitä ei suljeta komeroon.

 

Uusia kalenterimerkintöjä

Kirsillä ja Markolla oli kesälle 2018 suunnitelmia: häitä juhlittaisiin heinäkuussa ja samaan syssyyn Markon viisikymppisiäkin. Takana oli nelisen vuotta seurustelua, uusperhekuviot olivat jo muovautuneet jouheviksi, eikä suuria yllätyksiä tai hötkyilyjä enää suhteen puolesta tarvinnut jännittää. Kaikki oli mallillaan.

Vaikka kuumeilua ja sairastelua olikin jatkunut pitkään, syöpädiagnoosia ei kukaan osannut odottaa. Syöpä ei sopinut asetelmaan: suunnitelmissa olivat häät, eivät syöpähoidot. Toisin kävi; kalenteriin merkittiin sekä hääpäivä että sytostaattipäivät.

Se, mitä parisuhteelle tapahtuu, kun toinen sairastuu syöpään, ei ole kiveen hakattu. Harvoin syöpä kuitenkaan kohdataan olankohautuksella, diagnoosilla on voimakas vaikutus ihmisen koko elämään ja sitä myötä myös parisuhteeseen. Millainen se vaikutus on, riippuu parisuhteesta ja ihmisistä.

Kirsi ja Marko päättivät, että elämää ja häiden valmistelua jatketaan suunnitellusti.

-Marko sanoi, että työntää mua vaikka pyörätuolissa, jos oon niin huonossa kunnossa. Mietittiin, että näillä eväillä mennään, mitä on, eihän me voida tietää, mitä on vuoden päästä.

 

Opeteltava taito, ei mystiikkaa

Kirsi kokee, että raskaistakin aiheista on voitava puhua.

-Vaietut asiat rakentuvat muuriksi parisuhteen väliin, mutta kun asian sanoo ääneen, se muuri madaltuu ja pääsee lähemmäksi toista. Kuolemanpelostakin on voitava puhua.

Kukaan meistä ei ole ajatustenlukija. Hyviä tulkitsijoita ja arvaajia löytyy, mutta ajatustenlukijoita ei. Ei puhuminen Kirsillekään ole ollut helppoa, vaan sitä on pitänyt opetella.

-Olen opetellut sanottamaan tunteita ja toiveita. Ei toinen arvaa tai aavista, vaan mun pitää sanoa ääneen. Sanoisinkin muille pareille, että puhukaan niin paljon, kuin vaan on voimia.

Avoimuus on tehnyt sairaudesta myös lapsille helpommin käsitettävän ja käsiteltävän asian. Kun sairaudesta ei ole vaiettu, on siitä tullut lapsillekin asia, josta saa puhua ja kysyä.

Ääneen kannattaa huhuilla myös tukiverkkoja apuun. Kaikesta ei tarvitse yrittää selviytyä yksin, vaan kannattaa ääneen sanoa, että nyt avulle olisi tarvetta. Ja ottaa sitä apua vastaan, kun sitä tarjotaan! Olipa se pensasaidan leikkuuta, ruuaksi tuotu itse tehty makaronilaatikko tai lapselle tarjottu retki Särkänniemeen.

 

Kalju morsian

Syöpähoidot alkoivat Toivon päivänä kesäkuussa ja hääjuhlaa vietettäisiin heinäkuussa. Hiusten lähteminen oli konkreettista luopumista tavallisesta, terveen elämästä. Samalla se vaikutti omaan naiseuteen.

– Iso murros syövän kanssa on ollut oman naisellisen identiteetin murentuminen. Olin kuin peikko, Heikkopeikko. Minulta lähtivät kulmakarvat ja ripset, olin laiha ja kalpea, täysin sukupuolineutraali. Minulle ongelma oli, etten todellakaan tuntenut itseäni millään lailla naiselliseksi.

Siinä hetkessä merkitsi paljon se, että puoliso puhui kauniita sanoja.

-Toki minuus on jotain ihan muuta kuin ne kuoret. Parisuhteen syvin olemus on minusta se, että näet toisen ihmisen siellä kuoren sisällä. Tulitpa vanhaksi ja ryppyiseksi, kaljuksi, lihot tai laihdut, oletpa masentunut tai ahdistunut, niin näet ja hyväksyt ihmisen kuoren sisällä. Et ole rakastunut niihin kuoriin, vaan siihen ihmiseen.

Sytostaatteja annettiin Kirsille kahden viikon välein, jolloin mukaan mahtui yleensä 10 huonoa ja 4 vähän parempaa päivää. Ja sen jälkeen oli uusi tiputus.

-Vielä häitä edeltävänä päivänä olin aikamoisessa sytostaattikoomassa, mutta sitä vaan kummasti piristyi. Kaaso sanoi, ettei ole koskaan nähnyt niin tyyntä morsianta, sillä siinä olotilassa ei kyllä jännittänyt yhtään, miten joku hääkaava menee.

Herkässä ja omannäköisessä hääjuhlassa kukkaseppele koristi Kirsin kaljua päätä. Kirsin isä ja ehkä joku muukin vieraista pidätti henkeä jännityksestä, jaksaako morsian häävalssin pyörteet. Kyllä jaksoi.

-Me yritimme muutenkin elää mahdollisimman normaalia elämää, niiden rajoitusten puitteissa, mitkä oli. Mentiin juhannuskokolle ja tehtiin mansikkakakkua, käytiin uimassa ja mökkeiltiin. Joskus meni paremmin, joskus huonommin. Oli toki niitäkin päiviä, jolloin voimia ei kerta kaikkiaan ollut.

 

Itsestäänselvyys ei ole itsestäänselvyys

Kirsi arvostaa jokaista hetkeä, jonka Marko on ollut hänen vierellään. Ja tietenkin myös tekoja, jotka kertovat välittämisestä.

-Marko kuunteli ja kuuli mun tarpeeni. Kun olin niin väsynyt, etten jaksanut kävellä, hän raahasi jostain puutarhakeinun pihalle. Siinä me istuttiin käsi kädessä.

Myös Markoa aika ja tilanne ovat opettaneet puhumaan vaikeistakin asioista. Sitä myötä on myös läheisyyttä tullut entistä enemmän suhteeseen. Vaikka syöpä onkin heittänyt oman varjonsa, on Markonkin näkökulmasta syöpä lähentänyt häntä ja Kirsiä. Kirsin sanoin, riippuu itsestä, keskitytkö ongelmiin vai niihin hyviin juttuihin.

Sairaus kuori esiin niin suhteesta kuin omasta arjestakin olennaisen ja kirkasti arvoja. Itsestäänselvyydet osoittautuivat olevan ihan kaikkea muuta kuin itsestäänselvyyksiä.

-Meitä sairaus on auttanut näkemään hyvät asiat. Ja ne ovat elämässä aika yksinkertaisia ja arkisia.

Kirsin sanoin:

Onni on letittää tytön tukkaa, haistella puhdasta pyykkiä, leipoa mokkapaloja viikonlopuksi ja mennä illalla nukkumaan kissan ja aviomiehen väliin.