Surun monet kasvot

Suru on luonnollinen reaktio menetykseen, eikä siitä toipumista voi nopeuttaa.

Läheisen menettäminen on raskas kokemus, jonka useimmat ihmiset elämässään joutuvat käymään läpi. Suru on luonnollinen reaktio menetykseen, eikä siitä toipumista voi nopeuttaa. Valmista aikataulua ei kukaan voi surulle antaa, tuskaisin ja vaikein vaihe ei kuitenkaan kestä loputtomiin.

Monet tietävät, mitä suru on, mutta kukaan ei voi etukäteen tietää, kuinka suurta tuskaa läheisen menettäminen itselle voi aiheuttaa. Suru pysäyttää ihmisen elämän, synkistää mielialaa ja vie kaiken huomion. Pahimmillaan ihminen voi menettää halunsa elää, kun tulevaisuus tuntuukin merkityksettömältä. Reagointitapoja suruun on yhtä monta, kuin on surijoitakin.

Läheisen kuoleman kohtaaminen pakottaa jokaisen pohtimaan jollakin tavalla myös omaa kuolemaa. Se voi pelottaa, tuntua uhkaavalta tai ahdistavalta. Sureminen auttaa ihmistä kestämään muutoksen. Jossain vaiheessa sureva pystyy katsomaan jälleen tulevaisuuteen säilyttäen samalla siteen menneeseen.

Kyyneleet eivät ole surun mittari

Pitkään suru käsitettiin vaiheittain eteneväksi kokemukseksi, joka pitää työskennellä läpi. Nykyisen surututkimuksen mukaan surussa ei ole vaiheita, joita suoritetaan. Sen sijaan se on kokemus, joka tulee aaltoina sisältäen välillä myönteisiä tunteita ja sitten surun aalto lähes tukahduttaa alleen.

Surusta ei tarvitse selvitä eikä siihen ole muottia, vaan sen kanssa oppii vähitellen elämään. Se vain alkaa ja on mukana jollain tavalla meidän elämämme kaikissa vaiheissa. Vähitellen suru myös muuttaa muotoaan. Valtaosa ihmisistä sopeutuu menetykseensä hyvin omilla keinoillaan ja jatkaa elämäänsä.

Suruun liittyvillä tunteilla on tehtävä: ne auttavat selviytymään menetyksestä ja löytämään uuden tavan elää menetyksen kanssa. Tunteet ovat oikeassa ja aina olemassa – ne eivät ole vääriä tai huonoja eivätkä katoa, vaikka niitä yrittäisi tukahduttaa. Usein riittää, että antaa tunteiden tulla, mutta myös mennä.

Yleisesti suruun yhdistetään itku ja kyyneleet, mutta vähemmän huomiota ehkä saavat muut keholliset tuntemukset: suru voi tuntua myös huimauksena, kehon uupumuksena, väsymyksenä, hikoiluna, paleluna, hiustenlähtönä, iho-ongelmina, nukkumisen ja syömisen hankaluutena, verenpaineongelmina tai vaikka palan ja kuristuksen tunteena kurkussa.

Kukaan ei voi toiselle sanoa ”huonosti surtu”

Suru on aina yksilöllinen kokemus, joka ilmenee eri tavoin meidän jokaisen kohdalla. Ei ole vain yhtä tapaa surra. Suru voi myös olla näkymätöntä, eleetöntä.

Suru tuo näkyväksi perheen yhteisen elämänhistorian ja samaan aikaan erilaiset tavat surra. Saman perheen sisällä voi olla vaikea ymmärtää toisenlaista tapaa surra. Surun kokemuksia ei kannata verrata eikä niitä voi laittaa paremmuusjärjestykseen.

On tärkeää löytää oma tapa, jolla sopeutua menetyksen jälkeiseen uuteen elämäntilanteeseen. Puhuminen auttaa monia, mutta jokaisella on lupa selvitä myös ilman surusta puhumista.

Nykyisen surututkimuksen valossa ihmiset, jotka surussaan myös hymyilevät ja nauravat, selviävät surunsa kanssa todennäköisesi hyvin. Kukaan ei jaksa koko aikaa olla surullinen. Tärkeää on löytää itselle lohdullinen tapa elää surun kanssa.

Toivo löytyy tavallisen arjen askelista

Suru vie aikaa ja uuden tasapainon löytyminen vie aikaa. Läheisen menetys, kuten muutkin kriisit, aiheuttavat sekasortoa ja tuskaa. Silti mieli alkaa etsiä myös ulospääsyä, selviytymiskeinoja. Usko omaan selviytymiskykyyn voi horjua. Siitä huolimatta on toivoa, vaikka sitä ei heti pystyisikään näkemään.

Toivo on vapauttava ja parantava voima. Toiveikas ihminen voi suhtautua koettelemukseensa kärsivällisesti. Aikaperspektiivi on silloin avoin. Ihminen näkee muutoksen mahdolliseksi elämässään – ei ehkä juuri nyt, mutta tulevaisuudessa. Aika on ikään kuin maisema, jota voidaan ajatella kuvana, jossa on välillä vuoria ja kukkuloita, jotka estävät näkemästä kauas tulevaisuuteen. Välillä, kirkkaalla säällä, voi nähdä taas horisonttiin asti. Tämä toivo on perusvoima, joka elävöittää sekä lasta että aikuista eri elämänvaiheissa – erityisesti elämän kriisitilanteissa.

Menetyksen jälkeen elämä voi tuntua merkityksettömältä. Juuri tänään voi olla, että jaksaa nähdä vain tunnin eteenpäin, tulee vielä se aika, kun huomaa eläneensä surun kanssa jo päivän, viikon, kuukausia. Suru tuo mukanaan mahdollisuuden arvioida elämänsä tärkeysjärjestystä ja nähdä sen arvokkaat osaset. Ajan kanssa uudessa elämäntilanteessa merkitystä voi löytyä tavallisista ja arkisista asioista.

Surun mukana tulee kohdattavaksi uudenlaisen arjen rakentaminen pienin konkreettisin teoin, hetki kerrallaan. Surun kanssa eläminen on sitä, että keittää aamukahvin silti, vaikka toinen kuppi ja paikka pöydästä jää tyhjäksi; se on sitä, että lähtee mieleiselle luontoretkelle tai teatteriin, siitä huolimatta, ettei kuule läheisen kommentteja kevään etenemisestä tai näyttelijöiden suorituksista.

Menetettyä läheistä voi halutessaan kantaa mielessään mukana.

Surun kanssa elämistä voivat auttaa puhuminen, kirjoittaminen, maalaaminen, musiikki, liikunta tai luonnossa oleminen – mikä tapa kenellekin tuntuu omanlaiselta. Tutut arjen rutiinit tuovat ennakoitavuutta, turvaa ja jatkuvuuden tunnetta. Itsemyötätunto toimii usein surusta toipumisen apuna. Se on kykyä lohduttaa itseään ja kohdella itseään lempeästi.

Pientenkin hyvien asioiden löytäminen surun keskellä on olennaista. Se ei ole pakotettua tai päälle liimattua positiivisuutta, vaan sen hyväksymistä, että on menettänyt jotain itselle kallisarvoista. Sen hyväksymistä, että menetys sattuu ja kirvelee. Silti samaan aikaan voi etsiä yhteisestä menneisyydestä tai nykyisestä hetkestä niitä asioita, joiden äärellä voi kokea hetken hyvää.

Myönteisten tunteiden kokeminen kantaa

Vanhan surukäsityksen mukaan on ajateltu, että päästäkseen menetyksen jälkeen elämässä eteenpäin, surevan olisi jätettävä kuollut läheinen kokonaan taakse – ikään kuin katkaistava yhteyden tunne häneen. Tämän vuoksi on saatettu kokea kiirettä esimerkiksi luopua kuolleen läheisen vaatteista ja tavaroista. Nykyisen surutiedon valossa yhteyden tunteen säilyttäminen menetettyyn läheiseen voi auttaa ihmistä rakentamaan elämäänsä uudelleen. Kaunis muisto antaa usein tarvitun hengähdystauon surun kipuun ja menetyksen tuntemuksiin.

Ihmissuhteita on monenlaisia, osa lämpimiä ja rakastavia, osa vaikeampia käsitellä. Tärkeintä on se, miten sureva itse yhteyden tunteen kokee: jos se tuntuu lohdulliselta, sen saa säilyttää, vaikka se onkin muuttanut muotoaan. Jos ihmissuhde on ollut haitallinen, voi läheisen kuolema tarjota myös mahdollisuuden ottaa etäisyyttä ja saada tilaa omalle toipumiselle. Kipeidenkin muistojen ja kokemusten kanssa elämistä on lupa harjoitella niin kauan kuin tarvitsee. Ajan kanssa on mahdollista kohdata ja hyväksyä kipeätkin muistot, ja kenties tarkastella elettyä elämää erilaisesta näkökulmasta.

Myös myönteisten tunteiden kokeminen kantaa arjessa ja hyvät muistot ovat tarpeellisia surun kanssa elämisessä. Ne ovat voimavaroja, valon pilkahduksia, jotka auttavat eteenpäin. Kun menetyksen kivun ja surun kanssa oppii hetki ja päivä kerrallaan elämään, lopulta valolle voi antaa tilaa ja mahdollisuutta tulla osaksi uutta elämäntilannetta.

Huomista ei ole meille kenellekään annettu, mennyt on jo eletty. Tärkeintä on tämä hetki ja mielen kiinnittyminen siihen. Samalla katseen voi suunnata eteenpäin, kohti tulevaisuutta.

Pimeästä pilkahtaa sittenkin aina valo.