Pirsy 70 vuotta: Täyttä elämää loppuun saakka

Tämä artikkeli on osa Pirkanmaan Syöpäyhdistyksen 70. toimintavuoden juhlajulkaisua. Juhlajulkaisun blogit ja artikkelit kertovat yhdistyksen historian ja nykypäivän toiminnasta ja kohokohdista, merkityksestä osana syöpään sairastuneiden ja läheisten elämää ja ympäröivää yhteiskuntaa sekä eri vuosina näköalapaikoilla olleiden henkilöiden muistoja ja kertomuksia.

---

 

 

Kun Pirkanmaan Syöpäyhdistys polkaisi 1980-luvulla liikkeelle projektin Pohjoismaiden ensimmäisen saattohoitokodin perustamiseksi, oli yhdistyksen hallituksessa mukana ollut Eila Häihälä ennakkoluulottomasti mukana vetämässä isoa tehtävää. Projekti vei paljon aikaa ja voimia, mutta pääsi kirkkaasti maaliinsa.

Tampereen Terveydenhuollon oppilaitoksessa opettajana työskennelleen Eila Häihälän vahva kiinnostus syöpätautien hoitoon johti hänet mukaan myös Pirkanmaan Syöpäyhdistykseen. Häihälän tahto kehittää hoitoa huomattiin ja 70-luvun puolivälissä silloiselta yhdistyksen puheenjohtajalta Yrjö Silolta tullut pyyntö liittyä mukaan yhdistyksen hallitukseen ei ollut sattumaa.

 

 

Puuttuva saattohoito järjestetään

Vielä 1980-luvun alussa oli kuolevien potilaiden hoito Suomessa edelleen suunnittelematonta, eikä sitä ollut järjestetty juuri lainkaan. Saattohoidolle oli kuitenkin ehdottomasti tarve. Varsinkin syöpäpotilaiden kohdalla saattoi palliatiivisen hoidon jakso olla pitkä. Pirkanmaan Syöpäyhdistyksessä asian tärkeys tunnistettiin ja saattohoitoa haluttiin parantaa.

 

Vuonna 1982 Lääkintöhallitus julkaisi viimein terminaalipotilaan hoito-ohjeet ja virallinenkin taho oli tunnistanut tilanteen. Eila Häihälä oli mukana, kun ydinjoukko lähti jo samana vuonna Lontooseen alan konferenssiin. Paikallisesta St Christopher´s Hospicesta tuotiinkin tuliaisina entistä enemmän lisävarmuutta ja käytännön oppia siitä, mitä hospice-ajattelun mukainen hoito tarkoittaa. Mukana ollut silloinen Suomen Syöpäyhdistyksen pääsihteeri Niilo Voipio oli yksi visionääreistä, joka tunnisti jo varhain saattohoidon merkityksen. Jo paluulennolla palloteltiinkin ajatusta Tampereelle perustettavasta saattohoitokodista.

 

Pitkään kytenyt kiinnostus saattohoidon kehittämiseksi ja järjestämiseksi sai Syöpäyhdistyksessä vahvan ja yksimielisen päätöksen: ryhdytään hommiin.

 

Voin kyllä rehellisesti sanoa, että olin intoa piukassa.

 

Tuo into oli varmasti yksi niistä tekijöistä, jotka veivät hoitokotihanketta ja saattohoitoa vahvasti eteenpäin.

 

Rakennetaan koti, ei sairaala

 

Hospice-sana on peräisin latinankielisestä sanasta hospitum, joka tarkoittaa vieraanvaraisuutta ja lepo- tai suojapaikkaa. Käsite ja ajatus olivat vielä 80-luvulla vieraita ja tuntemattomia, eikä ajatus saattohoitokodista ollut mahdollisille rahoittajillekaan kirkas: kuolevien potilaiden hoitokoti miellettiin helposti vanhainkodiksi tai sairaalaksi.  Niinpä piirustusten kanssa käytiin lukemattomia kertoja niin rahoittajan kuin Lääkintöhallituksenkin pakeilla.

 

Se ei ole sairaala, vaan se on potilaiden viimeinen koti, Eila Häihälä painottaa.

 

Pirkanmaan Syöpäyhdistyksen perustama Syöpäpotilaiden Hoitokotisäätiö lähti liikkeelle yhdistyksen antamalla 100 000 markan potilla. Kustannusarvio oli kuitenkin 15 miljoonaa. Hoitokodin ja saattohoidon merkitys kunnalle ymmärrettiin myös Tampereen kaupungissa. Kaupungin kaikki pankit antoivat lainaa, jonka kaupunki takasi. Raha-automaattiyhdistys puolestaan tuki hanketta investointiavustuksella.

 

Kaikki kunnia kaupungille, se on ollut todella myötämielinen.

 

Isoon projektiin tartuttiin luottavaisina ja rohkeina. Ymmärrys projektin suuruudesta ja sen riskeistä on tullut Eila Häihälän mieleen vasta huomattavasti myöhemmin.

 

Näin vanhemmalla iällä en enää uskaltaisi, nyt on jo niin paljon kokemuksia takana. Silloin oli nuori ja se vaan tuntui hyvälle ja oikealle.

 

 

Rohkeutta mennä eteen päin

Projekti vaati monen ihmisen aikaa ja sitoutumista, erityisesti Eila Häihälän. Suunnitteluryhmä kokoontui joka ainoa lauantai. Suunnitelmia, laskelmia, dokumentteja, anomuksia ja matkoja rahoittajien luo.

 

Kun suunnittelu on mennyt tarpeeksi pitkälle, niin vaikka rupeaisi hirvittämään, ei siitä voi palata enää takaisin. Täytyy vain mennä eteenpäin ja uskoa siihen, mitä on päättänyt.

 

Aihetta juhlaan ja iloon oli, kun Suomen ja Pohjoismaiden ensimmäinen saattohoitokoti valmistui 1987. Hoitokodin avaaminen ja ensimmäiset toimintavuodet olivat hienoja hetkiä, mutta helppoja ne eivät aina olleet. 1990-luvun lama koetteli Hoitokotiakin, mutta oli kuitenkin asioita, joista ei tingitty.

 

Aina pidettiin kiinni hyvästä hoidon laadusta ja Hoitokodin maineesta.

 

 

Puhetta elämästä -ja kuolemasta

Hoitokodissa kuolema saa näkyä ja kuulua, sillä kuolemista ei salailla tai hyssytellä. Kodinomaisissa huoneissa puhutaan elämästä ja kuolemasta, aina potilaan ehdoilla.

Saattohoidolla tarkoitetaan kuolevan potilaan ja hänen läheistensä aktiivista ja kokonaisvaltaista hoitoa. Saattohoito astuu mukaan kuvioon vaiheessa, jossa taudin kulkuun ei enää voida olennaisesti vaikuttaa. Hoidon kulmakiviä ovat elämänlaadun vaaliminen ja kipujen lievittäminen.

 

Täyttä elämää loppuun saakka, Häihälä kiteyttää. Elämässä on oltava sisältöä, ei se ole vain sängyssä makaamista ja odottamista. Se sisältö saattaa jollekin tarkoittaa toivetta, että hänelle luetaan. Toinen haluaa seurata maailmaa pihalta käsin. Kaikki riippuu potilaan kunnosta ja ihmisestä itsestään. Ei se ole mitään kuoleman odottelua.

 

Hoito ei ole ainoastaan potilaan hoitoa, se on myös läheisten huomioimista ja tukemista. ”Hoitokodissa on 24 sairaansijaa, mutta potilaita on huomattavasti enemmän.” Häihälä viittaa saattohoidon merkitykseen myös läheisille. Potilaan läheisten täytyy valtavan hädän keskellä jaksaa jatkaa elämäänsä.

 

Mitä paremmin heidätkin otetaan huomioon, kuunnellaan ja tuetaan, sitä nopeammin he pääsevät takaisin kiinni elämäänsä.

 

Sydän kiinni hoitotyössä

Alkusysäys Eila Häihälän pitkälle uralle syöpäsairauksien hoidon parissa löytynee sairaanhoitajan opinnoista sekä kotoa. Mahasyöpään kuollut isä jätti tuolloin 7-vuotiaalle Eilalle vahvan muiston itsestään, mutta myös sairaudesta. Myöhemmin kirurgiseksi sairaanhoitajaksi opiskellut Eila Häihälä opiskelikin myös syöpätautien hoitoa. Kiinnostus ja halu vaikuttaa kuolevan potilaan hoitoon on Häihälällä ollut vahva.

 

On ilmiselvää, että Hoitokoti kokonaisuudessaan on vaatinut Eila Häihälältä valtavan työpanoksen. Niin myös aikaa ja vaivaa. Hän on saanut työlleen vahvaa tukea ja kannustusta.

 

Tämä ei olisi ollut mahdollista, jollei minulla olisi ollut sellaista miestä, joka oli samaa mieltä ja yhtä innostunut asiasta.

 

Kyyneleet kertovat asian merkityksellisyydestä. Häihälöillä ei ollut lapsia, halua tehdä hyvää sitä vastoin perheestä löytyi.

 

Ihminen voi kuitenkin tehdä aika paljon yhteiskunnan hyväksi.

 

Omistautumisesta kertoo Eila Häihälän ja hänen miehensä joka jouluinen tapa viettää aattoa Hoitokodissa. Perinne ei katkennut edes Häihälän puolison viimeisinä päivinä. Huonossa kunnossa ollut mies kysyi ”Kai me tänäkin vuonna mennään Hoitokotiin?”. Viikko joulujuhlan jälkeen hän menehtyi. Eila Häihälä jatkoi traditiota vuoteen 2016 saakka, jolloin hänen viimeinen vuotensa Hoitokodin hallituksen puheenjohtajana päättyi.

 

Häihälä seuraa edelleen hoitokodin kuulumisia ja toimintaa sekä syöpäsairaan hoitoa. Eikä ihme. Niin Pirkanmaan Syöpäyhdistyksen kuin Hoitokodinkin hallituksen puheenjohtajuus täytti Häihälän arjen noin 40 vuoden ajan. Pitkä ura sairaanhoidon opettajana on luonnollisesti Eila Häihälälle myös tärkeä. Sydän on kiinni saattohoitotyössä.

 

Itse katson, että elämäntyöni on ollut Pirkanmaan Hoitokoti.